Vanhemmatko ongelma?

Julkisessa keskustelussa kentän laidalla seisovia vanhempia pidetään urheiluharrastuksen ulkopuolisena ongelmana. Nyt olisi korkea aika miettiä, miten vanhemmat otettaisiin osaksi urheiluperhettä, jossa jokaisella on arvonsa ja kaikkia pitää kohdella kauniisti.

Torstain Silminnäkijässä keskusteltiin lätkävanhemmista, joiden käytös kentän laidalla ja urheiluhallien käytävillä sujahtaa räikeästi riman ali. Entinen erotuomari Jyrki Kivelä kertoi, kuinka hänet oli lyöty tajuttomaksi matsin jälkeen: pelaajapojan isä tuli takaapäin ja iski nyrkillä niskaan. Siinä olisi voinut mennä liikuntakyky pysyvästi, tai pahimmassa tapauksessa henki. Mielenterveysongelmia ja äkkiarvaamatonta aggressiivisuutta voi tietysti olla kenellä tahansa, myös satunnaisella lätkävanhemmalla, mutta suurin osa huonosta käytöksestä olisi ennaltaehkäistävissä.

Joskus ilmapiiri voi kriisiytyä niin pahasti, että lapsi joudutaan erottamaan joukkueesta. Tästäkin oli hiljattain juttua Ilta-Sanomissa. Median valitseman näkökulman pohjalta on vaikea lähteä lausumaan tuomiota, mutta ainahan junioriurheilijan erottaminen vanhemman käytöksen takia herättää monenlaisia tunteita. Uutisointia seuranneissa keskusteluissa kauhisteltiin sitä, että yhdeksänvuotias joutui kärsimään aikuisten riidoista. Myös Silminnäkijässä mainitun, tuomaria pahoinpidelleen isän poika joutui jättämään mieluisan harrastuksensa, tosin omasta valinnastaan. Lapsi ei kestä sitä häpeää, että vanhempi on käyttäytynyt kuin öykkäri ja rikollinen.

Ongelmakeskeinen lähestymistapa ei tuota hyvää tulosta. Jako ”meihin” ja ”heihin” ei palvele ketään. Se vain kasvattaa kuilua, johon lopulta putoaa lapsi mailoineen ja hokkareineen kaikkineen. Silminnäkijässäkin oli silmiinpistävää se, että seura pohti, millaista koulutusta valmentajille annetaan ja kuinka asioista keskustellaan pelaajien kanssa. Eiköhän meidän pitäisi jo ottaa vanhemmat mukaan osaksi tiimiä?

Kuinka hienoa olisikaan, jos vanhemmat palaveeraisivat muutenkin kuin valittaakseen valmentajista tai ruotiakseen peliaikoja. Seurojen kannattaisi ehdottomasti satsata tähän, luoda kokemus yhteen hiileen puhaltamisesta. Sen saman hiilen äärelle olisi tuotava myös isät ja äidit. Harrastustoimintaan tulee joka tapauksessa lapsen mukana koko paketti.

Nykyaikuinen ei tyydy olemaan kuuliainen auktoriteeteille – valmentajille, tuomareille ja seurajohdolle. Kun vanhempi kokee olevansa potentiaalinen häiritsijä, jonka toivotaan olevan mahdollisimman hiljaa, hänestä voi tulla potentiaalinen öykkäri, joka osaa kyllä pitää ääntä kaukalon reunalla. On kaikkien etu, että vanhemmat otetaan mukaan tasavertaisina kumppaneina, joita he luonnostaan ovatkin lapsen laillisina ja varsinaisina kasvattajina.

Lapsen menestys on jaettu ilo, lapsen kasvu yhteinen vastuu.