SULJE

Uhrautujat

Pesäpallossa on yksi hieno ominaisuus, joka ansaitsee ylimääräistä hehkutusta. 

Uhrautuminen on vanhanaikainen käsite. Nykyään vapaaehtoista uhrautujaa pidetään helposti marttyyriauttajana, joka rypee itsesäälissä. Jos taas vaatimus uhrautumiseen tulee ulkopuolelta, tilanne tulkitaan hyväksikäytöksi. Pesällossa uhrautuminen on hurraamisen arvoinen asia: lyöntivuorossa oleva pelaaja voi poltattaa itsensä toisen pelaajan hyväksi. Hän vain näpäyttää pallon parin metrin päähän ja lähtee juoksemaan, jolloin esimerkiksi kakkospesällä kyttäävä kaveri ehtii helposti kolmoselle ja seuraavan lyöntivuoron pitkällä pallolla kotiin. Pisteet sen kun ropisevat laariin! Uhrautuminen on koko joukkueen hyväksi, mutta erityisen mukavalta jelppi tuntuu kakkospesän kaverista. Väittäisin kuitenkin, että paras olo on sillä, joka uhrasi oman etunsa muiden puolesta.

Nämä kuvat ovat Pallopanoraamablogista, jossa on muitakin upeita urheiluvalokuvia. Kannattaakaa tsekata!

Liikunta nostaa ihmisen serotoniinitasoa. Monet kuitenkin kokevat urheiluun liittyvän kilpailun riskinä, jos nuori kamppailee itsetunto-ongelmien parissa ja on kadottanut motivaation harrastaa, liikkua ja leikkiä. Liian helposti ajatellaan, että häviäminen tuntuisi lapsesta pahalta ja energian käyttäminen liikuntaan kuluttaisi loppuun ne vähäiset voimavarat, joita lepäämällä on saatu kasaan.

Tällainen väärinkäsitys joutaa romukoppaan. Energia ei lisäänny makaamalla, ja kokemus joukkueen tsemppihengestä on voimaannuttava, tultiinpa kotiin sitten pokaali taskussa tai kakkosina.

Kun ihminen auttaa muita, hän levittää ympärilleen hyvää. Autetulle tulee parempi mieli, mutta ei siinä kaikki. Myös auttajan omat serotoniinitasot nousevat. Sen lisäksi jokainen, joka pääsee todistamaan auttamistapahtumaa, saa tujun ruiskeen hyvän mielen hormonia. Pesäpallo – ja liikuntaharrastukset ylipäätään, vaikka niissä ei suoraa taktista uhrautumista käytettäisikään – tarjoavat lapselle mahdollisuuden kokea uhrautumisen ilo pelissä, jossa voittamista pidetään tärkeänä. Omasta henkilökohtaisesta edusta luopuminen ei olekaan säälittävää tai vääryys, vaan luonnollinen osa elämää; peliä, jossa tavoitellaan menestystä. Urheiluharrastuksen avulla lapsi saa kokemuksen siitä, kuinka onnellinen olo auttamisesta tulee. Hän näkee, että aina ei tarvitse olla itse se ykkössankari.

Vanhempien kannattaa vahvistaa näitä kokemuksia kehumalla lasta, kun tämä on onnistunut asettamaan joukkueen edun omansa edelle, vaikka olisi samalla menettänyt mahdollisuuden henkilökohtaiseen kunniaan. Pesäpallossa lapsi voi antaa vastapuolen polttaa itsensä, jalkapallossa hän syöttää maalintekijälle. Golfin scramble-pelimuodossa hän lyö pallon turvalliseen paikkaan, vaikka se ei näytäkään muista junnuista erityisen hohdokkaalta. Tämän hän kuitenkin tekee, jotta pelikaveri uskaltaisi yrittää riskilyöntiä lipun vierelle. Kun kannustamme lasta tervehenkiseen uhrautumiseen, hänellä on aikuisenakin yksi työkalu lisää rankkojen aikojen varalle. Eivät serotoniinitasot nouse omaa etua jääräpäisesti ajamalla ja muita haukkumalla vaan yhteisön parasta miettimällä ja muita auttamalla.