Kehonkieli kentänlaidalla

Ihmiset kommunikoivat keskenään joka minuutti ja joka päivä.  Välillä suu auki ja välillä suu kiinni, mutta viesti tulee ulos.  Meidän vanhempien asenne lasten pelaamiseen ja suorituksiin – se, mitä ajattelemme lastemme yrittämisestä – heijastuu hienovaraisissa viesteissä myös muiden nähtäväksi ja luettavaksi.  Lähes 55 % kaikesta kommunikaatiosta lähetetään kehonkielellä.

Ihmettelen, kuinka monet vanhemmat jatkavat käyttäytymistä aivan kuin he olisivat näkymättömiä. Miten lapset tulkitsevat vanhemman eleet, huutamisen, katseen laskemisen, käsien heilautuksen ja pettymyksen, kun lapsi epäonnistuu kilpailussa.   Lapset kokevat nämä usein henkilökohtaisesti ja miettivät, että en ole riittävän hyvä.

Totuus kuitenkin on se, että vanhemmat eivät ole pettyneet lapseensa. He ovat pettyneet hänen puolestaan. Valitettavasti viesti vain ei tule esille niin kuin se on tarkoitettu.

Vanhempien kehonkieli on lapselle tärkeää, koska sillä, mitä hän arvelee vanhempien ajattelevan hänestä, on lapselle suuri merkitys. Näin varsinkin kilpailutilanteessa, jossa lasta ja hänen suoritustaan mitataan.

Jotta lapsi saisi mahdollisuuden yltää potentiaaliinsa, on hänen uskottava seuraavaan johdonmukaiseen olettamukseen: vanhempien ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää ei tuhoa mikään. Se ei katoa, vaikka pelissä kävisi miten vaan.  Lapset pystyvät parhaaseensa silloin, kun heillä ei ole mielessä pelkoa, että he tuottavat pettymyksen vanhemmilleen. Kun vanhemmat pysyvät kannustavina ja osoittavat sen puheella, äänensävyllä ja kehonkielellä, lapsella on yksi huoli vähemmän. Hänen oma sisäinen kritiikkinsä antaa hänelle jo riittävästi huolia sinänsä.