Yhteinen intohimo

Huomaatko itse, kuinka usein yrität motivoida lastasi harjoittelemaan tai pelaamaan kovempaa treeneissä ja peleissä? Yritätkö löytää ratkaisun lapsen epäonnistumiseen, vaikka lapsi ei itse halua puhua koko asiasta?

Koska teillä on viimeksi ollut kaksistaan taukoamaton kymmenen minuutin keskustelu, jossa ei puhuttu urheilusta, läksyistä tai muista tehtävistä?

Tuhannet lapset Suomessa pelaavat ja kilpailevat päivittäin eri lajeissa.  Meillä on kuitenkin tuplasti se määrä vanhempia, jotka yrittävät parhaansa mukaan löytää roolinsa lapsen kasvattajina, tukijoina ja kannustajina. Useimmat heistä kysyvät, työnnänkö lastani liikaa vai liian vähän, mitä sanoa tai olla sanomatta, kuinka säilyttää perspektiivi elämän muihin arvoihin.

Kun ihminen rakastaa jotain urheiluharrastusta tai vaikkapa taidelajia, hän haluaisi sytyttää saman palon myös muissa. Onhan se jotain niin hauskaa ja ihanaa, että siitä tahtoisi puhua kaikille. Ilo on tarkoitettu jaettavaksi. Se on inhimillistä, mutta ehkä meidän pitäisi sen sijaan löytää lapsistamme se tuli, joka jo palaa. Muiden aikuisten kanssa annamme tilaa myös heidän näkemyksilleen, mutta lastemme kohdalla oletamme automaattisesti, että motivointi on vanhemman kasvatuksellinen vastuu. Jos sen sijaan ajattelisimmekin motivaatiota tyydyttämättömän tarpeen tavoitteluna, huomaisimme, että ketään ei voi motivoida ulkopuolelta. Tarpeet syntyvät ihmisen omista lähtökohdista, olipa hän nuori tai vanha, eivätkä vanhemman tyydyttämättömät tarpeet ole välttämättä lapsen tarpeita.

Joskus käy niin, että lapsi vaikuttaa motivoituneelta, mutta hyväksyntää hakiessaan pyrkii vain toteuttamaan vanhemman toiveita. Näin hän yrittää välttää paineita ja säästyä rangaistukselta, ulkopuolisuuden tunteelta tai vähättelyltä. On hyvä pysähtyä pohtimaan, miksi itselle on niin tärkeää, että lapsi on motivoitunut harrastamaan jotain tiettyä asiaa.

Parhaimmillaan yhteisen intohimon kautta – olipa se sitten jalkapallo tai pianonsoitto – haetaan yhteistä aikaa ja mahdollisuutta jakaa innostus oman perheen kesken. Jos aikuisen harrastus vie suurimman osan hänen vapaa-ajastaan, lasten harrastusten jakautuminen monille eri aloille aiheuttaa logistisia pulmia ja ongelmia kalenterien yhteensovittamisessa. Ovathan käytännön järjestelyt helpompia, jos perhe jakaa yhteisen harrastuksen.

Toisinaan yhteisen harrastuksen löytämisessä onnistutaan hyvin ja se tuottaa iloa koko perheelle. Väkisin yrittäminen luo kuitenkin eripuraa. Perheissä tarvitaan erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä, niin kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Jospa keskittyisimmekin hetkeksi muihin asioihin kuin urheiluun (tai siihen pianonsoittoon, partioon, teatteriin…) ja juttelisimme ihan jostain muusta. Maailmahan on pullollaan mielenkiintoisia keskustelunaiheita! Näin lapsen omat tarpeet ja toiveet saisivat tilaa tulla esiin. Silloin meidän vanhempienkin olisi helpompi nähdä, missä asioissa lapsi tarvitsee tukea ja missä hän haluaa porskuttaa eteenpäin ihan itsekseen.

Youth Sport is NOT Pro Sport