Kouluttamista vai holhoamista?

Coach Karin idea lähteä tukemaan urheilevien lasten vanhempia ja sitä kautta junioriurheilua Suomessa vastaa akuuttiin tarpeeseen. Tai sitten aika vain on kypsä vasta nyt.

Entinen ammattilaiskiekkoilija Ville Peltonen puhui Urheilu-lehdessä (8/2015) samasta asiasta, josta meillä on intoiltu viime kuukaudet tai oikeastaan koko viime vuosi.

”Mitä nuorempiin mennään, sitä tärkeämpää on myös kodin kouluttaminen. Siitä ei hyödy pelkästään urheilu”, Peltonen sanoo.

Minusta on hienoa, että urheiluseura haluaa kasvattaa hyviä ihmisiä, ei pelkästään jääkiekkoilijoita, voimistelijoita, jalkapalloilijoita tai mikä lapsen laji sitten sattuukin olemaan. Samaa periaatetta voi soveltaa kaikenlaisiin harrastuksiin. Kun lapsi saa tukea kasvuun ihmisenä, hänen ei tarvitse rakentaa koko identiteettiään musiikin, partion, koulumenestyksen, muodin, tietokonepelien tai minkään muunkaan yksittäisen aktiviteetin varaan. Ihmisyys on jotain suurempaa kuin ne suoritukset, joiden avulla arvoamme pyritään mittaamaan. Harrastusten tulisi olla ensisijaisesti ilon lähde.

Asia, joka merkitsee lapselle eniten, on vanhempien hyväksyntä. Evoluution kannalta se on suorastaan välttämätöntä. Jos aikuinen hylkää lapsen, tämä kuolee. Metsän peto tulee ja vie, tai ainakin nälkä ja jano. Valmentajat, jotka vähättelevät vanhempien merkitystä, eivät ole ymmärtäneet ensimmäistäkään biologista tosiasiaa ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta. On röyhkeää luulla, että lapsen voi irrottaa perhekontekstistaan. Vaikka valmentaja ajattelisi ensisijaisesti saavutuksia mitalipuolella, hänen kannattaa silti panostaa yhteistyöhön vanhempien kanssa. Tai ehkä jopa erityisesti silloin, kun se ei suju häneltä automaattisesti.

Lapset eivät kuskaa itseään treenihallille eivätkä tee valistuneita päätöksiä ruokavalionsa suhteen. Heidän lihapullansa ja kasvispihvinsä kokkaa äiti, isä tai ehkä pappa. Lapset eivät päätä nukkua tarpeeksi tai muista pukeutua lämpimästi pakkaseen. He tarvitsevat jonkun, joka asettaa rajat ja rakastaa ehdoitta. Lapsilla ei myöskään ole pankkitiliä, jolta voisi näppärästi maksaa kausimaksun.

Puhuessaan ”kodin kouluttamisesta” Peltonen ottaa opettajan roolin myös suhteessa vanhempiin. Ehkä tämä selittää joidenkin valmentajien ja seurojen varovaisuuden yritettäessä rakentaa toimivaa yhteistyötä vanhempien kanssa – pelätään, että jotkut vanhemmat tulkitsisivat kouluttamisen väärin, holhoamiseksi ja turhanpäiväiseksi neuvomiseksi.

Sitä se ei ole.

Me kaikki opimme toisiltamme jotain. Perinteiset kouluttamisen muodot, kuten tiedon jakaminen ja tuen tarjoaminen, ovat tapoja palvella. Mentorointi ei ole ylhäältä alas vyörytettyä infotulvaa vaan vierellä kulkemista ja käden ojentamista. Uskon, että juuri sitä Peltonenkin tarkoitti. Opettaminen ei ole holhoamista vaan oppimisen mahdollistamista.

Ja juuri sitä Karikin tarkoittaa tarjotessaan vanhemmille tukea ja neuvoja arkeen ja kisakaudelle. Kaiken taustalla on halu auttaa, ja tietenkin halu pitää hauskaa.