Tuli iso kisa!

Mikä on isoin kisa? Hiihdon MM, amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl, golfin Open, Olympialaiset?

Katselimme sunnuntaina YLE 5:n TV-dokumenttia norjalaisista urheilijalapsista, jotka valmistautuivat kukin omiin suuriin kisoihinsa. Yksi matkusti Sveitsiin alppihiihtämään, toinen Pariisiin cheerleading-kilpailuun, kolmas Holmenkolleniin. Dokumentti oli toteutettu ilman selostusta; katsoja sai tulkita vapaasti näkemänsä.

Ainahan me valmistaudumme huolella isoihin kisoihin. Valtavasti energiaa kuluu, kun yritämme saavuttaa päämäärän, olipa se sitten muiden voittaminen tai henkilökohtainen nousu tuloslistoilla. Toisaalta tavoitteeseen pyrkiminen antaa voimia ja innostaa eteenpäin. Kilpaileminen on chili urheilijan currykulhossa!

Kaiken tämän keskellä voi unohtua, ettei yksikään kisa ole elämää tärkeämpi.

Norjalaisdokumentin lapset olivat keskenään hyvin erilaisia. Holmenkolleniin pyrkivällä hiihtäjäpojalla oli motivaatio kohdallaan, mutta vanhemmat joutuivat toppuuttelemaan innokasta lasta, joka treenasi ylikunnon rajoilla. Alppihiihtäjätyttö ei ollut yhtä kiinnostunut omasta lajistaan, mutta harrastuksen mukanaan tuomat lieveilot – ulkomaanmatkat, mummon ostamat muotivaatteet ja sveitsiläiset suklaat, jotka yrittäjähenkinen tyttö aikoi myydä hyvällä katteella Norjassa – innostivat sitäkin enemmän. Cheerleaderin kompastuskivenä oli epäonnistumisen pelko. Tyttöä jännitti putoaminen niin paljon, että loppukuvassa hän tosiaankin tupsahti lattialle.

Jokainen ohjelman lapsista valmistautui kilpailuun, mutta todellisuudessa kyse oli jostain paljon suuremmasta. Urheilijanpolulla eteneminen on myös elämän opettelemista ja kasvua aikuisuuteen. Lapsi ei suinkaan treenaa urheilukuplassa. Alppihiihtäjän keississä silmään pisti se, että vanhemmat eivät osanneet vetää yhtä köyttä. Lapsi oppi kotona, kuinka aikuisia voi peluuttaa toisiaan vastaan, ja jatkoi samalla linjalla vanhempien ja valmentajan välissä.

Ei se lapsen vika ollut. Arvot, joiden mukaan alppihiihtäjänalkua oli kasvatettu, ovat vaativan asiakkaan ja oman arvonsa tuntevan kuluttajan arvoja. Valmentajakin vahvisti niitä keskittymällä vain voittoihin ja tuloksen saavuttamiseen kokonaisvaltaisen kasvun ja kehityksen sijaan. Ihminen ei ole vain tuottamansa hyöty vaan jotain paljon arvokkaampaa.

On kenties väärin kutsua elämää kisaksi, sillä eihän tämä kilpailua ole. Tarkoitus ei ole voittaa muita. Silti voisimme ajatella, että se kaikkein tärkein peli ja leikki on elämä itse. Tässä maailmassa meidän on opittava elämään muiden kaltaistemme kanssa. Edes Olympialaiset eivät peittoa sitä.